Saturday, May 14, 2022

The Asian 21st Century, by Kishore Mahbubani

 


This new book by Kishore Mahbubani, a senior Singaporean diplomat and academic, deals with the same issues as his earlier book Has China Won? The Chinese Challenge to American Supremacy. The new one is a collection of essays that have been published elsewhere in a variety of sources, with a few interviews with the author thrown in. This results in an inevitable repetitiveness throughout. This is not only the case for substance, but Mahbubani has the tendency of using same phrases and metaphors and to cite same research multiple times. Having said that, one must largely agree with Mahbubani’s analysis and viewpoints or at least take them seriously.

The first part of the book is called ‘The End of the Era of Western Domination’ in which he makes the case that the West is in denial and must learn to act strategically in a world where it is no longer Number One. He likes to quote a prescient speech by Bill Clinton at Yale University. The then-President said that at the time when the US will become No. 2 in the world, it will benefit from clear international rules. This is an excellent observation but there are many Americans who won’t accept the inevitable that the US would not always remain No. 1 and it would be almost certain political suicide for any American politician to suggest otherwise. (The propaganda about American exceptionalism starts early in US schools and society, but is not unique to America: similar indoctrination is prevalent also in other large nations, not least in China and Russia.)

Much of Mahbubani’s writing focuses on the United States and here he is at his sharpest. His main point is that the US is no longer a democracy, but has turned into a plutocracy in which a rich minority dictates national policy. As he likes to say, it is now government of the 1%, by the 1%, for the 1%. He cites research by prominent authorities, such as the Nobel prize winner Joseph Stiglitz and the Financial Times columnist Martin Wolf, who have also observed this undeniable truth.  Evidence includes that the United States is the only developed country where the economic status of the lower 50% of the population has actually declined in the past three decades. He also refers several times to the “sea of despair” (a phrase coined by Princeton economists Angus Deaton and Anne Case) of American working classes, which led them to elect Donald Trump as president, mistaking his crude rhetoric for concern for the working poor, not realizing that Trump himself is a prime representative of the plutocracy. Again, despite all evidence to the contrary, most Americans are in denial that their country would no longer be a democracy.

At the root of the current situation is the Thatcher-Reagan revolution of the 1980s. It was—and remains—popular when Reagan made his speech, stating that government is not the solution to your problems; government is the problem. Mahbubani is obviously absolutely correct that this dogma of unfettered markets fixing all problems has led to many, if not most, of the problems the American society (and many others) now are beset with. Mahbubani quotes another Nobel laureate, Amartya Sen as saying that societies are best when they combine the invisible hand of markets with the visible hand of good government.

Mahbubani identifies three strategic mistakes that were made that led to the troubles that we are now experiencing. First was the failure of the elites to protect the working classes from the inevitable disruptions caused by globalization. This was partly due to the illusion of the “end of history”, as proclaimed by Francis Fukuyama, that the Western capitalist democracies had won the global competition and would thus not have to adjust to new realities. Mistake number two was the trust placed in markets and the intentional weakening of government institutions in the US. The third and final mistake was caused by the antipathy of the American business elites to paying attention to the larger social concerns, which then led to the creation of the plutocracy. Logically, they are all fixable, but it is impossible to fix a problem if you deny its existence.

The title of the book refers to the 21st century belonging to Asia, the focus of the second part: ‘The Asian Renaissance’. It makes a historically accurate points that the past 200 or so years have been an anomaly in world history. Before that China and India’s were the two largest economies in the world. The standards of living were higher in Asia than in Europe for much of preceding history. It was Western colonialism and imperialism, enforced by military might, that changed this. Now, China and other Asian countries are just returning to their rightful place in the world as powerful countries in their own right. It is a dangerous moment as the current hegemon, USA, is in decline (at least in relative terms) but wants to ensure its continued primacy. Mahbubani cites ample statistical data to back up this contention.

He makes the great point that if American policymakers truly believed that state-led economic policy is detrimental and that markets steer capital to the most optimal allocations, why would the US harp about the Chinese government interfering in the country’s economy? Why not just let China waste its resources through planning and state-led policy? The undisputed truth is that all current developed countries have used state-led economic policy and protection of infant industries as tools during the phase when they were rising. Now they want to deny this right from other countries threatening the interests of their multinational companies and their primacy.

Mahbubani also cites the Asian response to the Covid-19 pandemic. The mortality rates paint a picture that suggests that most Asian countries have done much better than those in the West (both North America and Europe). Perhaps, however, countries like Japan, Korea, Vietnam or Singapore (as well as New Zealand and Australia) are better examples than China where the Zero-Covid policy has led to draconian lockdowns and major societal disruptions.

The third part of the book is entitled ‘The Peaceful Rise of China’. Mahbubani has strong faith in China, which may at times seem misplaced. He admits that China is not perfect but that the mistakes that have been made are excusable. He claims that China is not expansionist and does not seek to export its model of governance beyond its own borders. As evidence, he cites that China over its thousands of years of history has not sought colonies. Yet, its actions towards Taiwan (which it considers an inalienable part of One China) and around the South China Sea cast doubt on this claim. (Of course, it would be unthinkable that China would conduct “freedom of navigation” patrols in the international waters of the Caribbean, like the US and its allies do in the South China Sea.) It may be that China prefers to concur the world through economic means, like its Belt and Road Initiative would suggest. President Xi Jinping has, however, gone on record suggesting that China’s example provides an alternative development model to current developing countries (as it obviously does; again, after the fall of communism in Europe, there was a naïve belief that, given the opportunity to vote, all people in the world would naturally choose liberal democracy; a belief that was proven dramatically wrong in Egypt and in countries that US and NATO would “liberate”, in Iraq and elsewhere.)

Mahbubani also casts an understanding eye on China’s crackdown of democracy protests in Hong Kong, writing that no society tolerates violent protest and the Chinese did well in quelling such protests in Hong Kong with no lives lost (in contrast to several protest events in the US where people were killed). He also reminds us that, in general, state should have the monopoly on violence; a very valid point which, however, may not sit well with Second Amendment enthusiasts in the United States.

Overall, Mahbubani argues that, as opposed to the American plutocracy, China is a true meritocracy. This is then reflected in the highly competent government in the country an the fact that China has the highest government approval ratings anywhere in the world. He points out (several times) that the past four decades have been the best for the Chinese people in the country’s 5000-year history. The approval ratings are verifiable and may be in response to good governance (the Chinese people have made a bargain with their leaders: as long as the economy continues to grow, political rights are secondary), although one also suspects that they reflect the significantly increased patriotism among especially young Chinese caused by indoctrination and censorship (see, e.g., Tracy Wen Liu’s article in the spring 2022 issue of Foreign Policy). The fact remains that the West (and especially the US) loses many of the brightest graduates to the private sector due to the salary differential and the anti-government sentiment. Singapore, where Mahbubani is from, is arguably the most meritocratic and best run country where the best graduates go to government jobs, which are well paid and powerful (perhaps out of modesty, Mahbubani does not emphasize this).

The final part focuses on ‘Globalization, Multilateralism and Cooperation’. Mahbubani is a strong proponent of multilateral action, both at the global (the United Nations) and regional (EU, ASEAN) levels. He rightly underscores that many of the problems that the world faces—the pandemic, climate change, migration, the global economy—are beyond the ability of nation states to manage. He berates the United States and the West more generally for intentionally weaking multilateral institutions, such as the WHO which would be needed more now than ever. He recognizes that powerful countries think that multilateralism constrains them, but points out the fallacy in this argument. One of his metaphors repeated a couple of times is that today’s world is like a cruise ship with nation states as cabins. It doesn’t make sense only to keep the individual cabins clean without taking care of the entire ship.

Mahbubani is a strong believer in globalization, free trade, and competition. He laments the isolationist tendencies that populist leaders around the world favor. The US withdrawal during President Trump’s tenure from the Trans-Pacific Partnership (TPP) is one of his targets. He also believes that economics will trump military strength and, therefore, in terms of four-letter abbreviations, the RCEP (Regional Comprehensive Economic Partnership that brings together 15 nations in the Asia-Pacific region)  will be more powerful than QUAD (the quadrilateral security dialogue between the USA, Australia, India and Japan).

He also emphasizes the importance of economic growth and frequently cites GDP growth figures as evidence of Asia’s (notably China and India) success. In this sense, his economic views are quite traditional. Although he mentions the problem of climate change several times, he doesn’t seem to make the connection to the growth in extraction of natural resources, production, and consumption as the drivers of climate change and wider environmental destruction. The problem with GDP is that it measures only economic output based on monetary transactions. It does not discriminate between positive and negative outputs, it doesn’t measure unpaid work (like, care of children or the elderly), and it is not negatively affected by reduced natural capital or environmental degradation.

Mahbubani clearly considers himself a practitioner of Realpolitik. His idols whom he frequently evokes include the legendary American diplomat George Kennan, the founder and long-term leader of Singapore Lee Kuan Yew, and Henry Kissinger. The latter sounds odd, even callous, given how much blood, especially Asian blood (think, Vietnam, Cambodia, Bangladesh…), the man has on his hands.

Kishore Mahbubani is a significant thinker on the global policy arena. Reading him is stimulating. He is not afraid of slaying sacred cows. This is not a book to the liking of those who think that the US is the greatest country on earth and that Western style democracy will always win, but it is them who would most benefit from reading it.

Ympäristö, ilmastonmuutos ja arviointi – kohti kokonaisvaltaista näkemystä

Elämme antroposeenissä, jossa ihmisen toiminta on tärkein maapallon luontoa muokkaava tekijä. Tämä tuo uusia haasteita kehityspolitiikalle ja -ohjelmille sekä niiden arvioinnille. Ilmastonmuutos on todellisuutta, jonka kanssa meidän on pakko elää ja yrittää sopeutua sen vaikutuksiin. Maaliskuussa 2022 hallitustenvälinen ilmastopaneeli, IPCC, julkaisi uusimman raporttinsa, jonka mukaan ilmastotuhot tapahtuvat luultua nopeammin. Lämpöaalloista, metsäpaloista, kuivuudesta, myrskyistä ja nousevasta merenpinnasta aiheutuu haittoja enenevässä määrin. 

Ilmastonmuutos on kuitenkin vain yksi vakavista ympäristöongelmista. Luonnon monimuotoisuus niin laji kuin ekosysteemitasolla katoaa nopeammin kuin koskaan ennen ihmiskunnan olemassaolon aikana. Ilman, veden, maaperän ja merien saastuminen on yhä erittäin merkittävä syy ylikuolleisuuteen maailmassa, vaikka sitä ei tule puhtaan Suomen kantilta aina muistaneeksi. Maailma hukkuu jätteisiin, joita syntyy aina vain enemmän ihmisten vaurastuessa. Maailman meret kärsivät muovijätteistä. 

Covid-pandemia on muistutus siitä, kuinka luonnon ja ihmisen terveys ja hyvinvointi ovat kiinteästi toisistaan riippuvaisia. Luonnon tasapainon rikkoontumisen seurauksena ovat lisääntyneet sellaiset zoonoosit, joissa virus siirtyy eläimistä ihmisiin. Kun ihmisen toiminta tunkeutuu syvemmälle aiemmin pilaantumattomaan luontoon ja metsät kaadetaan maatalouden, kaivostoiminnan ja rakentamisen tieltä, avaamme portin uusille viruksille ja hyödytämme niitä kantavia ihmisten parissa menestyviä eläimiä, kuten rottia ja lepakoita. Samaan aikaan esim. hyttysten levittämät taudit, kuten malaria, leviävät kohti napoja ilmaston lämmetessä. 

Kaikella yllämainitulla on tärkeä sosioekonominen ulottuvuus. Haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ja kehitysmaat ovat myös alttiimpia ilmastonmuutokselle ja ympäristön pilaantumiselle, kun eriarvoisuus maiden välillä ja yhteiskuntien sisällä on kasvanut. 

Evaluointi tarvitsee uuden perspektiivin

Tällä on merkitystä sille, kuinka arvioimme. Perinteisesti evaluointi katsoo ohjelmia sisältäpäin: tarkastellaan onko hanke tehnyt ennalta suunniteltuja asioita ja tuottanut sovittuja palveluita tai tuotteita. Tässä lähestymistavassa keskitytään arvioimaan ohjelman onnistumista erillään laajemmasta ympäristöstä ja välittämättä siitä, tapahtuiko varsinaista muutosta siihen asiantilaan, johon haluttiin vaikuttaa. Riskinä on, että yksittäinen evaluointi jää teknokraattiseksi rasti-ruutuun harjoitelmaksi. 

Todellisen muutoksen aikaansaaminen vaatii, että kehitys- ja ympäristöpolitiikan ja ohjelmien tulee keskittyä kestämättömän kehityksen taustatekijöihin eikä vain oireisiin. Esimerkiksi Maailmanlaajuinen ympäristörahasto (Global Environment Facility, GEF) on siirtänyt strategiansa painopisteen yhteiskunnallisiin tekijöihin, joilla on eniten vaikutusta ympäristön tilaan. Sen uudet ohjelmat pyörivät ruoantuotannon, kaupunkien ja metsäkadon ympärillä sen sijaan, että rahoitettaisiin vain ympäristöystävällistä teknologiaa tai suojelualueiden perustamista. Myös näiden ohjelmien evaluointi vaatii uusia lähestymistapoja. Jos tarkastelemme vaikka maataloustuotantoa kestävän kehityksen kannalta, emme voi keskittyä ainoastaan paikallistason hankkeiden tarkasteluun irrallaan laajemmasta kokonaisuudesta. Kolme päivittäistä tuotetta – soijapavut, palmuöljy ja pihviliha – ovat vastuussa lähes 80 prosentista trooppisesta metsäkadosta. Niiden vaikutus linkittyy paikallistasolta pienviljelijätuotannosta kansainvälisen markkinoinnin ja kuljetuksen kautta kulutukseen meillä kotona. Nämä kaikki tasot on otettava huomioon niin ohjelmoinnissa kuin sen arvioinnissakin. 

Tässä muutamia ajatuksia siitä, mitä tämä kaikki merkitsee evaluoinnille. Ensinnäkin, evaluoinnin tulee hahmottaa sen kohde kokonaisvaltaisesti. Jokainen interventio tapahtuu laajemmassa kontekstissa, ja se konteksti vaikuttaa monella tapaa intervention menestykseen. GEFin itsenäisessä evaluointitoimistossa teimme hiljattain kolme evaluointia rahaston toiminnasta kolmessa eri maaryhmässä: vähiten kehittyneissä maissa, pienissä saarivaltioissa ja haavoittuvaisissa maissa tai tilanteissa. Evaluoinnit osoittivat selvästi, kuinka maan tai alueen tilanne voi heikentää tilastollisesti merkittävästi ohjelmien tuloksia. Vaikuttavat tekijät liittyvät mm. turvallisuustilanteeseen, poliittiseen epävarmuuteen ja heikkoihin instituutioihin. Jokaisessa maaryhmässä on omat erityispiirteensä ja niiden sisällä jokainen maa on erilainen. Tämä kyseenalaistaa universaalien ”parhaiden käytäntöjen” löytämisen. 

Kaikki ohjelmat toimivat laajemmassa järjestelmässä, jossa eri osat – talous, politiikka, sosiaalinen ulottuvuus, muut ohjelmat – ovat toistensa kanssa vuorovaikutuksessa. Ei ole siten mielekästä tarkastella erillisiä hankkeita eristyksessä tästä muusta ympäristöstä. Näemme usein tilanteita, joissa hankkeet ovat saavuttaneet kaikki tavoitteensa, mutta niiden vaikutus laajempaan systeemiin on merkityksetön, koska muut seikat tekevät tavoitteet tyhjiksi. Ympäristöohjelmissa tämä on valitettavan usein lopputulos. Vaikka maailmanlaajuisesti ympäristörahoitus on noussut tietoisuuden ja kansainvälisten sopimusten myötä, jää se pahasti jälkeen ympäristöön negatiivisesti vaikuttavista toimista. Kokonaisrahoitus julkisista ja yksityisistä lähteistä ilmastonmuutoksen hillintään on nykyisin arviolta 590 miljardin euron vuosiluokkaa, kun taas maat käyttävät Kansainvälisen valuuttarahaston (International Monetary Fund, IMF) mukaan noin 5,4 biljoonaa euroa vuodessa yksinomaan fossiilisten polttoaineiden tukemiseen! 

Toiseksi on tärkeää ottaa evaluoinnissa huomioon sekä ihmisten että luonnon järjestelmät. On mahdotonta saavuttaa kestävää kehitystä, jos keskitymme yhteen toisen unohtaen. Jos luonnon järjestelmät hajoavat, voimme unohtaa myös sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen, sillä ne perustuvat hyvin pitkälti luonnonvaroihin ja vakaaseen ympäristöön. Viime vuonna julkaistu Dasguptan raportti luonnon monimuotoisuudesta tekee tämän selväksi. 

Tämä ei päde yksinomaan ympäristöohjelmien arviointiin vaan ennen kaikkea ohjelmiin, joiden kohteena on taloudellinen kehitys. Voidaan näet todeta melko kategorisesti, että kaikella ihmisen toiminnalla on ympäristövaikutuksia. Ne voivat olla positiivisia tai negatiivisia, tarkoitettuja tai tarkoittamattomia, mutta evaluoinnin on silti tuotava ne esiin. Tässä siis toinen syy, miksi evaluointi ei voi keskittyä vain tarkastelemaan onko ohjelma tehnyt sen, mitä lupasi. Evaluoinnin täytyy identifioida odottamattomat vaikutukset, ei ainoastaan ympäristölle, mutta myös haavoittuville ryhmille, vähemmistöille, naisille, alkuperäiskansoille jne. On selvää, että jos nämä vaikutukset eivät ole olleet ennalta nähtävissä, niitä ei myöskään ole huomioitu ohjelman muutosteoriassa. Siksi evaluoinnin pitää katsoa kokonaisuutta laajemmin.

Monissa tapauksissa ei ole mahdollista löytää kaikkia niin luontoa kuin ihmistä hyödyttäviä ratkaisuja, vaan tarvitaan kompromisseja. Evaluoinnin rooli ei ole päättää, mitä sellaisissa tapauksissa tulee tehdä, mutta sen velvollisuus on tuoda esiin mahdolliset ristiriidat esim. luonnonsuojelun ja taloudellisen kehityksen välillä. Evaluointi voi myös valottaa synergisiä tilanteita, joissa kaikkien tahojen edut on pystytty maksimoimaan, ja siten edistää tietoa asian tiimoilta. 

Metodit evaluointikysymysten mukaan 

Kaikki yllämainittu vaatii monimetodista lähestymistapaa evaluoinnille. Ei ole olemassa ”kultastandardia,” jossa yksi menetelmä olisi aina muita parempi. Esimerkiksi kokeelliset menetelmät, joissa hankkeen tuloksia kohderyhmälle verrataan tilastollisesti kontrolliryhmään hankkeen ulkopuolella, ovat usein hyvin vaikeita käyttää todellisissa tilanteissa, joissa puntarissa on ihmisten ja luonnon hyvinvointi. Niiden käyttö voi sopia tarkasti rajattuihin hankkeisiin, mutta ei ohjelmatasolla tai laajempien yhteyksien ymmärtämiseen. Vaikka joissain tilanteissa voitaisiinkin näyttää tilastollisia eroja hankkeen kohderyhmän ja kontrolliryhmän välillä, on niiden selittäminen vaikeaa pelkän tilastoanalyysin kautta.

Koska GEFin hankkeet keskittyvät ympäristöön, käytämme niiden arviointiin usein geospatiaalisia menetelmiä. Kaukokartoitus auttaa näkemään muutokset aikajaksojen yli vaikkapa kasvillisuuden tuottavuudessa, metsäpeitteessä ja -tyypeissä, maaperän eroosiossa tai asutuksen ja tieverkon laajentumisessa. Tarvitsemme muita tiedonlähteitä, jotta voimme ymmärtää muutoksiin vaikuttaneet tekijät. Kenttätyö ja haastattelut ovat tärkeitä, mutta vastauksia voi myös etsiä jo julkaistusta kirjallisuudesta. Esimerkiksi evaluointimme GEFin metsänsuojeluhankkeista Kambodzhassa ja Vietnamissa paljasti, miten sama lähestymistapa johti varsin erilaisiin tuloksiin maitten välillä. Näiden erojen selittäminen vaati evaluaattoreiltamme paneutumista tieteellisiin artikkeleihin ja paikalliseen tutkimukseen. Näistä selvisivät ne poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset tekijät, joiden johdosta hankkeiden vaikutukset erosivat toisistaan niin merkittävästi.

Evaluointi voi auttaa meitä hillitsemään tehokkaammin ilmastonmuutosta ja ympäristön tuhoutumista. Tämä kuitenkin vaatii evaluoinnilta uutta, laajempaa perspektiiviä. Meidän on tarkasteltava ohjelmia ja hankkeita kokonaisvaltaisesti. Systeemiteoreettisesti nähtynä nämä ovat osa laajempaa rakennetta. Pystymme näkemään ihmisen ja luonnonjärjestelmät yhtenä toisiinsa liittyvänä kokonaisuutena ja myös huomioimaan ennakoimattomat vaikutukset. Tällöin evaluointi pystyy tuottamaan hyödyllistä tietoa perusteellisemman muutoksen aikaansaamiseksi.

[Published originally in the 2021 Annual Report on Evaluation by the Ministry of Foreign Affairs of Finland.]